Toisinaan jokin liikahti
ihmisen sisäisessä maailmassa
niin rajusti
että sydän oli pakahtua

se saattoi tapahtua
joko ilon hetkissä
tai suruisissa tapauksissa
mutta aina vaikutus
oli samankaltainen

miten olivat ilo ja suru
niin lähellä toisiaan
sitä pohti ihminen

yksinäinen
yksin ja toisten seurassakin
viettäen aikaansa
pohtien omia
ihmeellisiä tuntemuksiaan
jotka eivät aina olleet selkeitä

sillä niin paljon kuin oli iloa
oli samanlainen määrä
toisella puolella surua
että loistaisiko kumpainenkin
toisensa kautta valoaan
ja että olisiko siinä syvä tarkoitus
ihmisen elämässä
miten nuo tunnetilat järjestäytyivät
ja mitä ne kulloinkin painoivat

taakka

sydämen taakka ja paino
tai keveys
ilo
joka pumppasi voimaansa
jokaiseen soluun saakka

mikä valaisi lopulta polkuaan
ei tiennyt varmasti ihminen
vaan laittoi jalan eteen
toisen sen jälkeen
kulki
jatkoi matkaansa
kohdaten ilon
toisensa jälkeen
ottaen surun
kun se kohdalle saapui

siinä keikkuen polullaan
vaappuen
hypähdellen
välillä itkien
välillä nauraen
vatsanpohjasta saakka

kysymys jäi ilmaan
siinä se tasapainoili
ja sydän antoi vastauksensa
kunhan polku olisi
tarpeeksi pitkälle kuljettuna

Koskettiko jokin tässä voimarunossa sinua erityisesti? Voit kirjoittaa kommentin tai laittaa viestiä.