Runotalon Sari ~*
Tervehdys täältä runopoluilta.
Kirjoitan voimarunoja, kuvaan voimarunokortteja ja lakaisen Runotalon voimapuutarhan runopolkuja täällä kotonani Ikaalisten Juhtimäessä.
Runotalon tarinassa on toistuvia elementtejä: luontoa, kasveja, savea, kirjeitä, valokuvia, taloja ja runoja.
Ja tarve antaa toiselle ihmiselle jotakin, joka tuottaa hyvää mieltä.
Mamman luona mökillä
Yksi rakkaimmista lapsuusmuistoistani on mamman mökiltä Isojoelta. Muistan ruohotuppaat ja lampaat joen töyräällä. Vein niille raparperinlehtiä keppihevosellani.
Se on muisto, josta tulee turvallinen olo.
Me asuimme aluksi Tampereella, mutta kun olin kuusivuotias, muutimme isäni kotitilalle maalle Kauhajoelle. Siellä oli aluksi pieni tupa, ulkovessa ja aika alkeelliset olot. Vanhempani alkoivat rakentaa maatilaa. Vähitellen sinne rakentui iso sikala ja myöhemmin uusi koti.
Äidilläni oli puutarha, jota hän viljeli biodynaamisesti. Seurattiin kuukalenteria, sekoitettiin puusaavissa preparaatteja ja kasvatettiin paljon hyötykasveja ja yrttejä. Kasvimaalla oltiin perkaamassa rikkaruohoja ja myöhään illalla sidottiin porkkana-, tilli-, persilja-, yrtti- ja kukkanippuja, jotka äiti vei aamulla torille myyntiin.
Siellä kasvien keskellä taisi syntyä jotakin, mikä matkaa edelleen mukanani.
Rakensin mielelläni omia maailmoja
Maatilalla rakennettiin paljon, ja me lapset olimme mukana.
Autoimme siskoni kanssa isää tekemään kattotuoleja ja löimme niihin valtavat määrät isoja nauloja. Rakensimme myös oman leikkimökin korkean vanhan männyn juurelle. Lainasimme miesten nahkaiset työkaluvyöt ja rakensimme mökkiä heidän sahoillaan ja vasaroillaan.
Meillä oli oma kökkä eli talkootkin. Lopulta mökissä oli pärekatto ja tapetoidut seinät.
Jostain kumman syystä olen aina tuntenut, että minun täytyy rakentaa talo.
Yksi mieluisimpia leikkejä oli opettajana oleminen. Kun meille syntyi kaksi paljon nuorempaa siskoa, keksin heille monenlaisia tehtäviä. Äiti piti meille aarteenetsintöjä, joissa kuljettiin pihapiirissä kartan ja vihjeiden avulla kohti aarretta, ja teimme siskoni kanssa samanlaisia seikkailuja nuoremmille lapsille.
Valokuvasin ahkerasti. Filmiaikana jokaista kuvaa piti harkita, koska kuvien kehitys maksoi. Kuvasin Hyypänjokilaakson maisemia, auringonlaskuja ja kasveja.
Lukioikäisenä minulla oli parhaimmillaan noin viisikymmentä kirjekaveria eri puolilta maailmaa. Kirjoitin kirjeitä englanniksi ja lähetin niiden mukana omia valokuviani. Maalla postilaatikolle oli pitkä matka, ja oli jännittävää kävellä katsomaan, mitä maailmalta oli tullut.
Kirjoittamista oli elämässäni jo teinivuosina. Runojen kirjoittaminen oli silloin ihan tavallista. Mutta koulussa huomasin, että todellisuudesta kirjoittaminen oli minulle vaikeaa. Kun sain kirjoittaa mielikuvituksellisesti ja elävästi, sain onnistumisia.
Ylioppilaskirjoituksissa kirjoitin mielikuvituksellisen aineen kevään heräämisestä. Äidinkielenopettaja sanoi, että aineestani voi saada joko hyvän tai huonon arvosanan.
Sain L:n.
Muistan vieläkin kotimatkan linja-autossa. Tunsin leijuvani ilmassa.
Savi tottelee sinua
Taiteellisuus tuli elämääni myös käsillä tekemisen kautta.
Isäni oli koulutukseltaan verhoilija, joten käsityöläisyyttä näin jo lapsena. Äidissäkin oli vahvasti käsillä tekemisen taitoa.
Muotoilin ensin askartelumassoista tonttuja. Inspiroiduin isosta tonttukirjasta, joka meillä oli kotona. Siskon kanssa jopa etsittiin pieniä tonttuja pihapiiristä.
Oikeaa savea sain kokeilla ensimmäisen kerran lukioaikana kansalaisopiston savipiirissä. Muotoilin vanhan kengän.
Opettaja sanoi:
“Savi tottelee sinua.”
Minustakin tuntui siltä.
Olin 18-vuotias, kun perustin Sarin Savipajan.
Ihastuin savustamalla käsiteltyyn keramiikkaan ja tein pieniä mustia eläinhahmoja. Niillä kaikilla oli nimet. Esimerkiksi suu auki istuva vähän surullisen näköinen lintu, Reppana, ja selällään makaava karhu nimeltä Kellahdus.
Muistan erityisesti yhden kerran, kun savipajalle tuli linja-autollinen vieraita. Ensimmäinen vanhempi mies astui sisään ja totesi, ettei täällä ole yhtään mitään. Hänen mielestään savipajassa olisi pitänyt olla kippoja ja kappoja.
Minulla oli eläimiä.
Taisin olla aina vähän omalla tavallani asioita tekevä.
Pidin myös lasten savikerhoa. Ensimmäisellä kerralla paikalle tuli noin 60 lasta ja minulla oli yksi savipussi. Jokainen sai kuitenkin palan savea. Myöhemmin lapset jaettiin ryhmiin, ja minä poltin kaikki heidän käärmeensä ja muut savityönsä omassa uunissani.
Lasten tekemät savityöt olivat minusta koskettavia.
Hetkinen, tässähän minä olen elossa
Lapsuuteni ei ollut aina helppoa ja turvallista. Isä käytti liikaa alkoholia. Vuosien kuluessa tilanne paheni. Kotona alkoi olla usein henkistä väkivaltaa ja turvattomuutta.
Lopulta eräänä yönä lähdimme pois. Äiti ja me lapset lähdimme silloisen poikaystäväni autolla. Ymmärsimme, että emme voi enää palata kotiin.
Muutamia viikkoja myöhemmin isä sytytti maatilan rakennukset tuleen. Muistan, miten ajoimme katsomaan ja näin jo kaukaa mustan savupilven. Kun tulimme lähemmäksi, koko mäellä ollut maatila oli liekeissä.
Siinä tapahtui elämäni isoin pysähtymisen hetki.
Tulipalon jälkeen jatkoin elämää. Tein opettajansijaisuuksia ja pidin savipajaa.
Eräänä päivänä olin kävelemässä kentän poikki. Pienet pojat pelasivat jalkapalloa. Pallo karkasi heiltä ja vieri minun eteeni. Potkaisin sen heille takaisin.
Ja yhtäkkiä jotain minussa heräsi.
Hetkinen. Tässähän minä olen elossa.
Pojat pelasivat ja iloitsivat. Minä olin siinä. Illalla saisin mennä nukkumaan ja painaa rauhassa pääni tyynyyn.
Siinä hetkessä ymmärsin aivan uudella tavalla, miten arvokkaita pienet tavalliset hetket ovat.
Ensimmäiset voimarunot äidilleni
Seuraavaksi muutin silloisen poikaystäväni kanssa Merikaartoon vanhaan valtavan korkeaan puurakennukseen. Asuimme yläkerrassa ja olin siellä paljon yksin.
Ikkunoista katselin leveänä kuohuvaa koskea. Tein saviesineitä ja kuuntelin panhuilumusiikkia.
Ja silloin virtasi esiin ensimmäinen voimaruno.
Aino-mummi oli kirjoittanut runoja ja olin saanut häneltä lapsena muutaman runon kirjeessä. Hän oli kiinnostunut astrologiasta ja näkymättömästä maailmasta.
Tunsin vahvasti, että Aino-mummi auttoi minua runojen kirjoittamisessa toiselta puolelta ja että runot oli tarkoitettu äidilleni voimaksi.
Olihan äiti joutunut lähtemään neljän lapsen kanssa maatilalta ja aloittamaan kaiken uudelleen.
Minulla ei ollut puhelinta. Kirjoitin runot paperille ja lähetin niitä äidille kirjepostissa.
Opettelin pysähtymään ja kuuntelemaan. Runo annettiin minulle sana kerrallaan.
En tiennyt koskaan aloittaessani, miten runo päättyy. Silti siitä tuli valmis kokonainen runo.
Savessa oli jotain samaa. Savihahmo muotoutui käsissäni vähän samalla tavalla kuin runo ilmestyi sana kerrallaan.
Ensimmäiset voimarunoni syntyivät yhdelle ihmiselle, omalle äidilleni, voimaksi. Mutta alusta asti Aino-mummin viesti oli, että runot julkaistaan maailmaan. Ja niitä tulisi lisää.
Tavaratalosta takaisin saven ja runojen äärelle
Sitten muutin Vaasaan, opiskelin kosmetologiksi ja menin kesätöihin Anttilaan.
Tavaratalomaailma veikin minut pitkäksi aikaa mukanaan.
Pidin siitä. Siellä oli vauhdikasta. Opiskelin esimieheksi, matkustin koulutuksiin Helsinkiin ja myöhemmin työskentelin osastopäällikkönä. Opin paljon yritystoiminnasta, suunnittelusta ja ihmisistä.
Runot eivät silti kokonaan kadonneet. Välillä niitä syntyi, mutta ne jäivät odottamaan vihkoihin ja papereihin.
Elämä kuljetti minut myöhemmin takaisin maaseudulle ja perustin uudelleen savipajan, Savusavi Tarinan. Nyt saviesineiden mukaan alkoi tulla myös pieniä tarinoita ja runonpätkiä. Äitini kirjoitti niitä käsin lapuille.
Minulla oli edustaja, jonka kautta saviesineitä meni lahjatavaraliikkeisiin.
Silloin ajattelin, että haluan saada ihmiset esineilläni iloisiksi.
Myöhemmin palasin jälleen tavaratalotyöhön Tampereelle. Välissä asuin yhden talven pienessä mummon mökissä Teiskossa: ulkovessa, ei juoksevaa vettä ja pyykinpesua saunalla. Se oli hyvää aikaa pohtia asioita ja tutkia itseäni.
Lopulta elämä vei minut takaisin Juhtimäkeen. Tämä paikka on ollut kotini jo yli kaksikymmentä vuotta.
Tänne syntyi myös kuin itsestään Runotalon voimapuutarha.
Tavaratalovuosina minulla oli yhä voimakkaammin tunne siitä, että haluaisin auttaa niitä naisia, joiden kanssa työskentelin. Tunsin, että omassa yrityksessäni voisin tehdä asioita enemmän omalla tavallani ja oikeasti auttaa ihmisiä runojen avulla.
Runotalo sai nimensä
Jo pitkään minulla oli ollut lähes pakkomielle, että on saatava vanha iso pohjalaistalo.
Vuonna 2003 ostin Jalasjärven Koskuelta purettavan pohjalaistalon.
Se oli minulle silloin iso ostos. Maksoin sitä veronpalautuksilla ja osissa.
En edes tarkasti tiennyt, mitä talolla tekisin.
Heinäkuussa 2007 perustettiin Runotalo Oy.
Vuonna 2009 aloitin blogin. Ajattelin ensin kertoa siellä talon purkamisesta ja rakentamisesta. Mutta talosta ei riittänyt joka päivälle kerrottavaa.
Niinpä laitoin väliin runoja ja kuvia puutarhastani. Työskentelin aluksi pienellä miniläppärillä.
Töiden jälkeen tulin usein kotiin, menin puutarhaan ja istuin siellä. Puutarha oli hyvää nollausta vauhdikkaan työpäivän jälkeen.
Kuin itsestään runot ja kuvat alkoivat löytää toisensa.
Äidin kanssa teimme myös yhteistyötä. Hän opiskeli kalligrafiaa ja teki käsin sidottuja kirjoja, joihin hän tekstasi runojani. Voimarunot saivat näin ensimmäiset kantensa äitini käsien kautta ennen painettuja voimarunokirjoja.
Jossakin vaiheessa minulla oli Tallipihalla Tampereella myynnissä myös kierrätysmateriaaleista tehtyjä tuotteita. Essun tai tyynynliinan mukana saattoi olla runo. Pieniä voima-aforismejakin oli myynnissä.
Vuonna 2010 syntyivät ensimmäiset voimakortit. Vähitellen ymmärsin, että haluan kuvata niitä omassa puutarhassani.
Seuraavaksi syntyi lisää kortteja, runoja, kirjoja ja kalentereita. Kävin messuilla ja tapahtumissa ja tein Runotalon asioita samaan aikaan tavaratalotyön kanssa.
Sitten tavaratalotyö alkoi vähentyä.
Lopulta jäin kokopäiväisesti Runotalooni.
Tähtikukka lakaisee runopolkuja
Jossakin vaiheessa syntyi myös Tähtikukka.
Tähtikukan tarinassa on talo ja puutarha, ullakolla kirjoitettuja voimarunoja ja runoista syntyviä polkuja. Tähtikukka lakaisee niitä ja seuraa lopulta polkua lammelle, jossa unelma talosta ja puutarhasta on tullut todeksi.
Siinä on jotakin ihmeellistä.
Sillä oikea talo odotti.
Kesällä 2009 lähdimme kahdestaan puolisoni kanssa vihdoin purkamaan ostamaani pohjalaistaloa. Ensin irrotimme ovet. Muistan vieläkin sen voittajafiiliksen, kun ajoimme kotiin pakettiautolla ja ovet olivat kyydissä.
Sitten tulivat ikkunat, hirret ja lopulta kokonainen hirsikasa tänne kotiin pellolle odottamaan.
Runotalolle löytyi myöhemmin paikka metsälampemme läheltä. Asettelimme kivijalat paikoilleen ja sovittelimme muutamia hirsiäkin kerroksittain.
Mutta rakentaminen eteni hitaasti.
Hyvän sään, vapaan viikonlopun, kahden ihmisen ajan ja kaiken muun elämän piti osua yhtä aikaa kohdalleen.
Hirsiä olemme ainakin oppineet vuosien aikana pyörittelemään ja peittelemään pressuilla oikein hyvin.
Runotalo olikin ollut koko ajan
Eräänä päivänä tulin töistä kotiin.
Olin epätoivoinen. Tuntui, ettei Runotalo koskaan valmistu. Minulla oli vuodesta toiseen vain taloprojekti.
Silloin tunsin kuin joku olisi sanonut minulle:
Avaa silmät ja katso.
Katsoin kotiamme. Vanhaa harmaata hirsitaloa, jossa olin jo pitkään asunut. Sen ympärille oli ilmestynyt puutarha.
Ja ymmärsin:
Minulla oli koko ajan ollutkin se Runotalo.
Runotalo oli jo syntynyt. Se oli olemassa netissä. Se oli runoissa, korteissa ja kirjoissa. Se oli puutarhassa. Se oli tässä kodissamme ja tässä paikassa.
Silloin uskalsin alkaa kutsua ihmisiä tänne myös voimapuutarhapäiviin. En enää odottanut.
Voimapuutarhapäiviä on ollut useita, ja minua on koskettanut niissä erityisesti se, että poluille on usein ilmestynyt äiti ja tytär yhdessä.
Se tuntuu niin merkitykselliseltä. Siinä jatkuu jokin vanha ketju.
Aino-mummi lähetti minulle runojaan. Minä lähetin ensimmäisiä voimarunojani äidilleni. Äiti auttoi myöhemmin minun runojani maailmaan käsintehdyissä kirjoissa. Nyt Runotalon poluilla on äitejä ja tyttäriä.
Jo useampi vuosi sitten ymmärsin, ettei vanhasta pohjalaistalosta tarvitse välttämättä koskaan tulla kokonaista taloa. Taloprojekti on jo tehnyt tehtävänsä: sen kautta syntyivät blogi, puutarhakuvat, runojen ja kuvien yhdistäminen ja lopulta koko Runotalon maailma.
Saattaa olla, että hirret saavat vielä joskus uuden elämän jollain tavalla.
Tässä olen nyt
Runotalossa on ollut vuosien kuluessa monenmoista.
Mutta mitä kauemmin teen tätä työtä, sitä selkeämmin näen yksinkertaisen ytimen:
voimarunot ja voimarunokortit.
Runot syntyvät yhä samalla tavalla kuin silloin nuorena. Pysähdyn hetkeen ja kuuntelen. En tiedä aloittaessani, miten runo päättyy.
Nykyään en koe niiden tulevan enää Aino-mummin kautta. Nyt runot virtaavat jostakin lähteestä. Välillä tuntuu jopa siltä kuin runoilijoita olisi erilaisia, sillä runojen tyyli vaihtelee.
Mutta tarkoitus on pysynyt samana.
Savipajassa halusin saada ihmisen hymyilemään.
Ensimmäiset voimarunot lähetin äidilleni, jotta hän saisi niistä voimaa.
Tavaratalossa halusin auttaa niitä naisia, joiden kanssa työskentelin.
Ja nyt tahdon, että voimaruno löytää oikean ihmisen ja auttaa pysähtymään hetkeksi oman itsensä äärelle.
Ajattelen, että kun yksi ihminen löytää enemmän omaa voimaansa ja voi paremmin, hän säteilee hyvää oloa ympärilleen.
Ja sillä tavalla yhden ihmisen pieni hyvä hetki voi lopulta auttaa koko maailmaa.