Vaivuin kerran synkkyyteen
olin kuin ikimetsässä

syvällä
syvällä
pimeillä poluilla

niin pimeillä etten enää löytänyt ulos
tuosta ikiaikaisesta metsästä

pelästyin
pelkäsin
aavistin pahaa

peikkoko saapuu
tuolta selkäni takaa

vai edessäni liekö rotko
syvempi kuin mikään milloinkaan

sinnekö jalkani
otteeni luiskahtaa
lipeänkö tältä polulta
kun niin synkkä on maa

Vaan väistyy pilvet taivaan
saapuu tähdet kirkkaat

hymyää
valaisee
polkuni on kirkas

Tunnistan säteilyn ympärilläni
tunnen otteen vahvan valoisan käsissäni
joukko enkelten ympärilläni kulkuani johdattaen

metsä muuttunut on
loistavainen
kaunis
vihertävä
tuttuhan se minulle on

kaikki polut kutsuu
tahdon loistaa
tähtenä
täällä maailman poluilla tahdon olla
tuoda oman erityisen valoni tähän joukkioon

olen tähti
olen loistava tähti

Näyttämö oli vaihtunut
kulkenut niin monenlaisia polkuja
oli tuo ihminen

oli ollut vastuksia
pimeyttä
synkkyyttä
pelkoa

ja sitten taas tähtien loistoa poluilla
ja aivan kuin olisi ihminen löytänyt itsestään
todellisen tähden

näki totuuden
kuka hän oli

…ja näin näytelmä jatkuu…