10 voimarunoa äidille
Voit vapaasti lainata ja jakaa 10 voimarunoa äidille myös pienissä osissa lause kerrallaan.
Lisää loppuun: Sari Lehtimäki, runotalo.fi
Tiedostaessani itseni
ja oman olemukseni vahvuuden,
tunnen miten seison omilla jaloillani
vahvasti, tukevasti ja horjumatta.
Tiedän mikä on tehtäväni,
tiedän miksi olen täällä:
Rakastaakseni elämääni täydesti.
Kuullessaan linnun laulavan
juuri hänelle,
hän ei enää voinut vastustaa
linnun kutsua.
Hän oli valmis seuraamaan lintua
minne tahansa,
hän astui toiseen maailmaan,
toiseen ulottuvuuteen.
Hän oli innoissaan
sillä lintu näytti tietä edemmäs,
siellä näytti kauniimmalta
kuin hän oli ikinä
osannut kuvitellakaan.
Hän ottaisi tämän näkymän mukaansa,
hän toisi sen mukanaan
tähän toiseen ulottuvuuteen,
karuun maailmaan.
Hän pujahti ulos maalauksestaan
joka oli hänet ottanut mukaansa,
lintu istui yhä siinä
sanomatta sanaakaan,
laulamatta säettäkään
kenellekään toiselle.
Vain niille
joille oli taito annettu
nähdä ja kuulla
enemmän kuin tavallisesti,
lintu lauloi ja vei mukanaan.
Kirjoitan juurella ison vanhan puun,
tukeva, vahva runkonsa on selkänojani,
tuohensa innoittajani,
lehtensä värisevät
antavat minulle sanansa,
kertovat tarinansa.
Minä itken kirjoittaessani,
en surusta vaan ilosta, liikutuksesta
kuunnellessani kauniita sanoja,
joita puu minulle luovuttaa varastoistaan.
En minä tiennyt, en uskaltanut toivoakaan,
että voisin puun kanssa keskustella tällä tavalla,
että saisin kuulla jotain ihmeellistä.
Kurkotan kohti taivasta
ollakseni läsnä itsessäni,
laitan oksani vasten tuulta
tunteakseni olevani elossa,
hitaasti varistan lehtiäni,
että uudistuisin,
juureni kaivautuvat maahan,
että voisin tuntea
olevani turvassa ja vahva
maailman keskellä,
kuoreni on suoja,
että saisin rauhan.
En pyydä mitään, en odota mitään,
mutta olen onnellinen, että olen tähän syntynyt,
en sattumalta tuulen kuljettamana
vaan tarkoituksellisesti,
että tässä olisin ja säteilisin ympärilleni.
Minä olin hiljaa,
niin hiljaa,
niin pitkään.
Tahdoin syleillä puuta,
sen vanhaa rosoista runkoa
ja se antoi minun tehdä niin.
Olin siinä pitkään hiljaa,
minusta oli hetkeksi tullut puu,
niin luulin,
mutta sitten ymmärsin,
että me olemme samanlaisia,
ihan samanlaisia,
ei meissä ole mitään eroa,
lopulta olemme
samaa maata.
Kauneus ja keveys
ovat vastassani
heti aamulla herätessäni.
Pieni vaalea
kovin hentoinen
yön perhonen,
tervehtii minua
tahtoo katsoa silmiini
olla läsnä.
Olen hänelle pienen hetken,
pienen hetken me olemme.
Perhonen jatkaa kulkuaan
lepattaa tyynesti
pimeään yöhön
kohti puiden oksia.
Hymyilen sisäisesti
nyt minulla on perhonen
kaunis valkea lepattava perhonen
sisimmässäni.
Missä on kultainen aurinkoni,
missä on hopeinen planeettani,
missä olen kotonani niin,
että tunnen olevani turvassa ja tasapainossa?
Minne minun on kuljettava,
että löydän todellisen rauhani?
Itseeni.
Minä olen minun aurinkoni, minun planeettani.
Maailmankaikkeuden keskipiste
voi olla minussa itsessäni,
kun pysähdyn ja olen ihan hiljaa tässä.
Delfiini
Jalokivet olivat haudattuina
syvälle merenpohjan uumeniin
pieni delfiininpoikanen
oli nähnyt ne kerran aikaisemminkin
mutta vasta nyt hän ymmärsi niiden kauneuden
pieni poika selässään
hän oli tullut nyt niitä noutamaan
sillä vihdoin oli tullut aika
jolloin maailma olisi tarpeeksi jalo
nämä kalleudet vastaanottamaan
he olivat sukeltaneet yhdessä ennenkin
ja olivat löytäneet monia aarteita
mutta tämä oli kaunein ja kallisarvoisin kaikista
He nousivat pintaan
pienen pojan ruskealla iholla
kimalsivat sadat vesipisarat
ja delfiinin iloinen nauru
kiiri kauas kun he lähestyivät rantaa
timantit olivat pojan kädessä
hän otti ja levitti ne hiekalle
niin että aurinkokin voi ne nähdä
ja aurinko katsoi
ja timantit kimalsivat
kauniimmin kuin koskaan ennen
Hiekka oli niille uusi koti
lämmin ja polttava
kuitenkin turvallinen
pieni poika tiesi mitä hänen oli tehtävä
hänen oli löydettävä sopiva paikka
jossa timantit voisivat hoitaa tehtäväänsä
delfiinin avulla hän selviäisi
hän tiesi että delfiinillä oli vanhaa tietoa
sellaista jota kukaan ei tiennyt
kertoa vielä missään
Kaksi yötä pieni poika istui rannalla
kuunnellen delfiiniä
opetellen ulkoa koordinaatteja
ja merenkulun sanastoa
lopulta hän tiesi olevansa valmis
hän keräsi hellästi kaikki timanttinsa
kangaskääröön ja lähti matkaan
35 vuotta hän kiersi meriä ja lahdenpoukamia
jakaen timantit paikoilleen
kuka niistä kuului minnekin
sen tiesivät vain poika ja delfiini
lopulta poika ei ollut enää poika
eikä delfiinikään enää niin nuori
mutta uutterasti poika jatkoi työtään
lopulta hän oli päässyt vuorijonolle
jolle hänen tuli asettaa viimeinen timanttinsa
jokainen timantti oli yksin
mutta tämän timantin asettamisen jälkeen
kukaan timanteista ei olisi yksin
koska aurinko tähdet ja kuu
yhdistäisivät nämä timantit
ja antaisivat niiden alkaa suorittaa
suurta tehtäväänsä
Kaikki delfiinit maailman valtamerissä
tiesivät tuona hetkenä
että nyt oli viimeisinkin timantti
asetettu paikoilleen
ja poika kuuli laulun
joka oli niin kaunis
että sitä ei voisi unohtaa koskaan
tuo laulu kertoi maailmanrauhasta
se oli juuri alkanut
Ja se alkoi meristä
Helmi
Tämä on kertomus helmestä
Tämä on kertomus kauneuden synnystä
Maailmassa oli yksi hiukkanen
leijuen avaruuden sinessä
sen äärettömillä laitamilla
Hiukkanen hymyili ja oli onnellinen
Kun kuljin ohitseen
en voinut sitä vastustaa
vaan poimin taskuuni
otin lähelle sydäntäni
Päivät kuluivat
vuodetkin
olin unohtanut
tuon uneni
näkyni kaukaisen
Ihmettelin omaa onneani
sydämeni yltäkylläisyyttä hämmästelin
hymyilin päivästä vuodesta toiseen
kuljin niin kevein askelin
Sitten eräänä yönä
kuutamon loistaessa
ikkunan raoista kasvoilleni
minä muistin sen
Hiukkaseni
Olin unohtanut sen
kaikiksi näiksi vuosiksi
löytäisinkö sen yhä
sieltä minne sen laitoin
taskuni pohjalta
läheltä sydäntäni
Riensin katsomaan
jo kaukaa näin
miten se loisti hopeista
kuutamon valoa
hehkui salaista voimaansa
Otin sen käteeni
hämmästykseni oli suuri
kämmenelläni oli pieni
täydellisen pyöreä
hohtavanvalkoinen helmi
En ollut tuntenut tuskaa
en maailman kovuutta
En ollut nähnyt pimeyttä
en tuntenut kylmyyttä ihollani
Poimimani hiukkanen avaruudesta
oli kantanut kaikki tuskani
ollut sydäntäni lähellä
Syntynyt kauniiksi helmeksi
Kauniin polun päässä
on minulle jotain
joka kimmeltää
houkuttelevasti ilta-auringossa
Lähden kulkemaan sitä kohti
hitaasti taivallan eteenpäin
En näe sitä enää
sillä polku on mutkainen
Aarteeni on täällä jossain
jossain päämäärässäni
– Vai onko sittenkään?
Ehkä sitä ei olekaan
ehkä on vain kimmellys
jota kohti voin vaeltaa
Ehkä aarteeni on seikkailuni
juuri tässä polun mutkassa
juuri nyt
Tänään: sanat ovat loppuneet,
sillä ne eivät riittäisi koskaan
kuvaamaan kokemaani.
Hetki on kaunis;
poimi se tästä.
Sen loisteessa on hyvä olla.
Kohotan katseeni ja tunnen lämmön.
Minua rakastetaan.
Jätä kommentti