IKUISESTI VALOSSA

 

Pieni saari kellui yksin meressä
aivan yksin se kellui
keskellä isoa merta ja pelkäsi
että aallot voisivat huuhtaista
sen meren syövereihin
hetkenä milloin tahansa
tulevaisuudessa

sillä pieni saari oli kovin keveä
ja kovin heiveröinen olemukseltaan

aallot paiskoivat jo vahvasti
vasten sen kauniita rantoja
joissa oli vuosituhansia
ellei jopa miljardeja
vuosia vanhaa kalliota

irtokiviä ja hiekkaa
hioutuneina kiiltäviksi pieniksi
pyöreiksi sirujen tapaisiksi
joissa kaikissa oli nimikirjaimia

niistä aalloista
vuosista
merkeistä

joita ihmishahmoiset
olivat kantaneet sieluina
tälle saarelle
että heidän surunsa
voisi olla keveämpi kantaa
ja viittansa voisi hulmuta
vapaammin maailman tuulissa

sillä aurinkoinen
oli heidän leposijansa ja kehtonsa
jossa he viivähtivät
aina poiketessaan saaressa

mutta nyt saari oli vaarassa
ja saaren oli tehtävä kaikkensa
että se selviäisi

Tuli aivan hiljaista ja tyyntä
saaren ajatukset olivat pysähtyneet
sydän sai selkeyden ja vastauksen
siinä samassa
kun saari jo haukkoi henkeään
luullen sen olevan viimeisensä

saaren valtasi selkeys
ei ollut pelkoa
kaikki oli sittenkin hyvin

aallot eivät milloinkaan
voisi pyyhkäistä
olemustaan
meren syövereihin

sillä aallot eivät olleet todellisia
ja saaren olemus oli kasvanut
ajatusten ja sielujen
huokausten voimasta
läpinäkyväksi

sellaiseksi
jonka kautta
ei mikään voisi heilauttaa
maailman menoa

sillä läpinäkyvyys
oli voimavara heikkoudessa

se oli sellainen tuuli
että se puhalsi aavoilla merillä
ja paiskasi valtamerilaivoja tuhoon

mutta ihmisen mielen kokoisena
pienessä sydämessä
asui vahvuus
joka perustui hyvyyteen ja valoon
ja sitä ei mikään mahti maailmassa
voisi milloinkaan suistaa
pois tasapainostaan

sydän oli vahva
ja sydän tulisi
aina olemaan paikallaan
ikuisesti valossa

 

© Sari Lehtimäki
Runotalon voimapuutarha – runotalo.fi