KAIKKEUS

Kaikkeus seisoi hiljaisena
oman istumapaikkansa vieressä
aika virtasi uomassaan
läheisessä joessa
ja virta oli lähes pysähtynyt

jokainen hetki
mateli eteenpäin hiljalleen
ja kaikkeus tiesi
että kauneus olisi läsnä tässä hetkessä
jolloin jokainen aikaratas tietäisi
miten päin kuuluisi liikahtaa
ja jokainen sekunti oli vaihtunut
iäisyyden pieniin
pimeneviin sekunteihin
joissa ei ollut valoa
vaan niissä loisti kirkkaus
joka syntyisi aina pimeyden kautta

sillä vain pimeys ja sen varjot
voisivat kirkastaa
jokaisen valon pisaran ja hiukkasen
todella kirkkaaksi
vasten tummuvaa viittaansa

ei ollut totuuden hetkiä
ei ollut sinisiä hämäryyksiä
ei ollut kirkasta polttavaa aurinkoa

oli vain jano
joka kasvoi kasvamistaan
ja sen äärillä kaikkeus hiljaisena
nyökytellen rauhassa
kaikille ajan rattaille
jotka raksuttivat yhä hitaammin
lähestyvässä pimeydessä

jokainen hetki tästä eteenpäin
oli kuin kullattu
ja piirretty tarkkarajaisemmin
näkyväksi tummaa taivasta vasten

sillä niin kaikkeus sen tiesi ja ymmärsi
että vain tummaa yötaivasta vasten
loistivat miljardit tähdet taivaallaan

ilman synkkyyttä
ei voi valo erottautua
kirkkaana yötaivasta vasten

siinä oli viisaus
jonka kaikkeus painoi sydämeensä
antoi sen valua sieltä alas hiekkaan
ja siitä kuin tiimalasissa
alas ihmisten kultaisiin sydämiin
niitä valaisemaan heidän suruissaan