IKUISESTI VALOSSA
Pieni saari kellui yksin meressä
aivan yksin se kellui
keskellä isoa merta ja pelkäsi
että aallot voisivat huuhtaista
sen meren syövereihin
hetkenä milloin tahansa
tulevaisuudessa
sillä pieni saari oli kovin keveä
ja kovin heiveröinen olemukseltaan
aallot paiskoivat jo vahvasti
vasten sen kauniita rantoja
joissa oli vuosituhansia
ellei jopa miljardeja
vuosia vanhaa kalliota
irtokiviä ja hiekkaa
hioutuneina kiiltäviksi pieniksi
pyöreiksi sirujen tapaisiksi
joissa kaikissa oli nimikirjaimia
niistä aalloista
vuosista
merkeistä
joita ihmishahmoiset
olivat kantaneet sieluina
tälle saarelle
että heidän surunsa
voisi olla keveämpi kantaa
ja viittansa voisi hulmuta
vapaammin maailman tuulissa
sillä aurinkoinen
oli heidän leposijansa ja kehtonsa
jossa he viivähtivät
aina poiketessaan saaressa
mutta nyt saari oli vaarassa
ja saaren oli tehtävä kaikkensa
että se selviäisi
Tuli aivan hiljaista ja tyyntä
saaren ajatukset olivat pysähtyneet
sydän sai selkeyden ja vastauksen
siinä samassa
kun saari jo haukkoi henkeään
luullen sen olevan viimeisensä
saaren valtasi selkeys
ei ollut pelkoa
kaikki oli sittenkin hyvin
aallot eivät milloinkaan
voisi pyyhkäistä
olemustaan
meren syövereihin
sillä aallot eivät olleet todellisia
ja saaren olemus oli kasvanut
ajatusten ja sielujen
huokausten voimasta
läpinäkyväksi
sellaiseksi
jonka kautta
ei mikään voisi heilauttaa
maailman menoa
sillä läpinäkyvyys
oli voimavara heikkoudessa
se oli sellainen tuuli
että se puhalsi aavoilla merillä
ja paiskasi valtamerilaivoja tuhoon
mutta ihmisen mielen kokoisena
pienessä sydämessä
asui vahvuus
joka perustui hyvyyteen ja valoon
ja sitä ei mikään mahti maailmassa
voisi milloinkaan suistaa
pois tasapainostaan
sydän oli vahva
ja sydän tulisi
aina olemaan paikallaan
ikuisesti valossa
© Sari Lehtimäki
Runotalon voimapuutarha – runotalo.fi