luonto 2017-05-03T11:40:56+00:00

Lumisen kuusen alla on porojen koti.
Minä seison kaukaisuudessa niitä ihaillen.
En tiedä miksi minua kiehtoo tuo outo näky,
jossa lumi on puhdas ja välkkyvä,
jossa mikään ei liiku ja kuitenkin on niin elävää.
Hengitän ja näen hengitykseni huurun.
Hymyilen taas.

Metsässä on hiljaista.
On talvi ja maa nukkuu.
Pyydän siltä,
että herättäisi minutkin
sitten keväällä.

Kuulen rummutusta.
Olen viidakossa.
Kaikki on hyvin.

On syksy.
Tässä minä olen.
Luonto kuolee ympäriltäni,
että heräisi uudestaan taas keväällä.
Puhdistun, riisun kaiken likaisen.
Alan loistaa.

Kaukana mäellä kasvaa iso koivu.
En minä sen oksiin kurota, en yletä.
Olen vain hiljaa allaan,
kuuntelen kertomuksiaan, viisauttaan.

Metsässä hiivin kasteessa aamun.
Liimaudun puihin, sammaleisiin, kantoihin.
Olen yksin, niin luulen
kuulla voin metsän hengityksen.
Se minulle laulaa kuin hyräillen
laulua elämän uskon,
otan mukaani nyt sen.

Kuulas syksy sää.
Olen sisällä lämpimässä
ihan kuin pieni orava pesässään.
Voi vinkua tuuli nurkissa,
voi sade piestä ikkunaa.
Tiedän, että olen turvassa.

Maailmani niin hiljainen,
hetkittäin tunnen sielun sen.
Olen, hengitän itseeni puhtauden
maan, metsän, meren aavan,
kirkkaan taivaan, äärettömän avaruuden.
Kaiken sen kuljetti tuuli minulle,
puhdisti sieluni, puhtaaksi joka sopukan.

Kaikkialla toistuvat samat muodot;
Sinäkin olet yksi niistä
maailman ihmeistä.