Heinikossa
oli hiljaista
joku pieni olento
siellä oli liikkeellä
rauhaisasti edeten

heinikossa
ei ollut elämää oikeastaan
jos sitä katsoi täältä ylhäältä
kaukaisuudesta

täytyi olla valmis

konttaamaan
kumartumaan
ryömimään

että voisi ymmärtää ja nähdä
kaiken mitä tapahtui
alempana maailmassa

niin usein kulki
katsellen eteenpäin
ja kaukaisuuksiin
ja silti siinä jaloissa
ihan edessä
tapahtui paljon enemmän

paljon suurempia
ja tärkeämpiä asioita
monta kertaa
kuin mitä edessä katse tavoitti

oli aika hiljentyä
katsoa maahan
heinikkoon ja pieniin asioihin
pieniin kulkijoihin

ensin ei näkynyt mitään
tuntui että ei mitään tapahdu
mutta tarpeeksi kauan paikalla oltuaan
sitä voi alkaa nähdä asioita
joita muuten ei näe

siinä arvokkuus ja arvo
alkaa esittäytyä edessään
kuin ei milloinkaan aiemmin
jokin liikahtaa isommin kuin aikoihin
silmät avautuvat näkemään
ja korvat kuulemaan
äänettömyyden ääntelyä

puhetta
joka kumpuaa itsestä
omasta sisäisestä maailmasta
se tule esiin
jos saa mahdollisuuden

siis polvistu maahan
heinikkoon
minne ikinä
on sopiva hetki ja paikka
mene sinne
ota hetki ja kuuntele
näe mikä on arvokasta
tässä hetkessä polullasi

Syntyikö sinulle tästä runosta omaan polkuusi liittyviä ajatuksia? Olisi ihanaa, jos kirjoittaisit ne kommenttiin.