Kuilun reunalla
lintu odotti ja keikkui
oli jo monta aikaa ollut siinä
keikkuen ja odottaen

kauheinta oli katsella syvyyttä
joka ammotti edessä
niin epävarmana ja tuntemattomana

mitä siitä voisi odottaa saapuvaksi
mietti lintu
ja heitti toisenkin jalan ilmaan
samassa sitä oltiin jo siivillä
lentämässä kuin automaattisesti

ei ollut lintu tiennyt
ei muistanut
että siivet kantaisivat automaattisesti
että niillä olisi omat ohjeet ja kulkunsa

että ei tarvinnut miettiä
vaan antautua lentoon siivilleen
ja nauttia matkasta
sen kulusta
joka oli paljon enemmän
kuin kuilu siinä näytti olevan

sieltä syntyi se noste
se pyörre
joka antoi lisää ilmaa siipien alle
ja kuilun näkymä muuttui
linnun katsoessa nyt alapuolelleen
siellä loisti kultainen hehku
joka lämmitti ilman
juuri sopivaksi siipien alle

ja jokainen untuva
sulka ja höyhen
leijui kuin sadussa
sellaisessa tarinassa
jossa kulku on uskaliasta
ja siinä ei ole mitään epäselvää
vaikka kaikki edessä on tuntematonta

Tunnen, että tämä sama lintu on esiintynyt voimarunoissa useasti. Yksi kohta runossa hauskuuttaa minua erityisesti ja tänään tuntui kuin runo jollain tavalla tulisi todeksi omassa kokemusmaailmassani. Sellaisia voimarunot ovat – ne alkavat elää. Ehkäpä tämä runo on totta sinullekin?