Juuret kietoutuivat toisiin juuriin
oksat tavoittivat toisia taivaita
avaruuksia
niiden tähtimeriä

oli yö
oli hämäryyden hetki
oli täysi pimeys lopulta
ja ihmisen askeleet
olivat näkymättömissä
tuossa pimeydessä

silti tähdet tuikkivat
tuoden valoa poluille
ja näyttivät suuntaa

valoa oli helppo
keveä seurata
sen kulku
oli leikittelevää ja iloista
sillä ei ollut murhetta
ei taakkaa selässään
vain keveys olkapäillään
ja harteilla tähtinen
kirkas läpikuultava viitta

siinä kuljettiin
ihminen
valoisuus ja tähdet

polku hohti edelleen eteenpäin
mutta ihminen oli huomannut
jotain kummallista askeleissaan

aivan kuin hän kulkisi
astelisi omissa jäljissään
yhä uudestaan
samaa polkua
ja silti polku oli muuttuvainen
hänen edessään

miten oli mahdollista
ei voinut järki ymmärtää
ja hän kysyi valoisuudelta viitassaan
mitä tehdä
miten askeltaa
ja miten ymmärtää tämä kaikki

valoisuus huokaisi hiljaa
hymysi viitassaan
läpikuultavassa

tähdet välkähtivät
heidän yllään
tuossa hetkessä

valo antoi viisautensa
valua ihmiseen
hänen sydämeensä

sinne asettui rauha
ja hän näki
että polku oli tässä hetkessä
tässä kohden
juuri oikeanlainen

hän oli missä
hänen kuului olla
ja kaikki hänen ympärillään
oli kuten pitikin

hän jatkoi
hän seurasi valoisuuden viittaa
sen liepeitä ja tähtiä
jotka kirmasivat liepeiden reunoilla

hän tiesi
että ihmisen aika
oli hänessä itsessään määritettävissä

että jokainen askel itsessään
oli totuus
eikä ollut mitään muita
totuuksia ja todellisuuksia olemassa

mielen oli aika väistyä
oli vain sydän ja ihminen
valoisuuden viitta
hänen johdatuksenaan

Viitta on siitä mielenkiintoinen vertauskuva, että veneilyssä on käytössä viittojen valotunnukset. Merellä viittojen valot ohjaavat – kenties kuin tähdet.