Silloin suru virtasi hiljaisena
ja aavistamattomana kaihona
kuin sydämen saennut veri
joka ei päässyt kulkemaan kunnolla

vapaus ja virtaavuus puuttui
liian paljon oli painoa ja mustetta
sanojen ja ajatuksien
tunteiden väleissä
ei ollut tilaa ja ilmaa hengittää

ihminen kulki
kaiken keskellä kuin yksin
itsekseen aavistellen ja pohtien
tuntien että kaikki oli muuttunut

ja silti mikään ei ollut
kaikki oli kuten oli aina ollut
jokin vain oli tullut näkyväksi
vahvemmin hänen eteensä

aivan kuin siihen polulle
jossa ennen ei ollut esteitä
olisi kasattu näkymättömiä aitoja
tai nostettu isoja harmaita kiviä
joissa ei ollut läpipääsyä

kulkija nosti katseensa
kohti sinitaivasta
kuunteli lintuja
katsoi aurinkoa ja kuuta
tähdetkin vilkuttivat kuin ennenkin

mikään ei ollut muuttunut perustassa
siinä kaikkein suurimmassa

hengitys kulki
veri virtasi suonissa
ajatus kulki
raksutus aivoissa ja mielessä
oli ennallaan

jokin vain oli toisenlaista
ja oliko se ihminen itse
siitäkö oli kysymys
että hänen itsensä
oli aika muuttua
tässä todellisuudessa

tulla todelliseksi ja näkyväksi
sellaisena kuin hän oli aina ollut

kääpiöjapaninakileija