I

Kuullessaan linnun laulavan
juuri hänelle,
hän ei enää voinut vastustaa
linnun kutsua.

Hän oli valmis seuraamaan lintua
minne tahansa,
hän astui toiseen maailmaan,
toiseen ulottuvuuteen.

Hän oli innoissaan
sillä lintu näytti tietä edemmäs,
siellä näytti kauniimmalta
kuin hän oli ikinä
osannut kuvitellakaan.

Hän ottaisi tämän näkymän mukaansa,
hän toisi sen mukanaan
tähän toiseen ulottuvuuteen,
karuun maailmaan.

Hän pujahti ulos maalauksestaan
joka oli hänet ottanut mukaansa,
lintu istui yhä siinä
sanomatta sanaakaan,
laulamatta säettäkään
kenellekään toiselle.

Vain niille
joille oli taito annettu
nähdä ja kuulla
enemmän kuin tavallisesti,
lintu lauloi ja vei mukanaan.

II

Tässä minä olen,
olen ollut useasti ennenkin,
olisinko tänään erilainen kuin eilen,
olisinko tänään kasvanut
edes päivän verran eilisestä?

Mittaan joka päivä oman kasvuni,
se ei ole suurta,
mutta huomaan pienen edistymiseni,
joka tapahtuu juuri silloin,
kun en huomaa tarkkailla,
juuri silloin kun en ole varuillani,
silloin kun vain olen enkä edes yritä.

III

Taikalinnun luolassa

asustaa aurinkoinen,
siellä ei ole pilviä,
ei salamointia, ei ukkosen jylinää.

Taikalinnun ikkunoissa
liehuvat kauniit pitsiverhot
kevyesti tuulessa
aina linnun ollessa kotosalla,
sillä se on avannut kaikki ikkunaluukut,
että valo voisi tulvia ulos ikkunoista;
onhan sillä luolassaan
aurinkoinen sisäpuolella
valaisemassa koko maailmaa.

Taikalintu sulkee ikkunansa öisin,
silloin tulee pimeää,
silloin verhot eivät lepata
ja kynttilä palaa linnun pöydällä
yksinäisellä haalealla liekillä.

Taikalintu ei tahdo
sammuttaa kynttilää,
se ei tahdo nukahtaa,
sillä se on löytänyt
niin paljon itselleen
tästä pimeydestä.

Taikalintu tietää valon taas saapuvan,
se on päättänyt herättää auringon loistamaan
ja avaa kiltisti ikkunat jälleen.

Näin maailman ihmisillä on hyvä olla;
kaikki saavat auringon energiaa ja voimaa.

IV

Kirjoitan juurella ison vanhan puun,
tukeva, vahva runkonsa on selkänojani,
tuohensa innoittajani,
lehtensä värisevät
antavat minulle sanansa,
kertovat tarinansa.

Minä itken kirjoittaessani,
en surusta vaan ilosta, liikutuksesta
kuunnellessani kauniita sanoja,
joita puu minulle luovuttaa varastoistaan.

En minä tiennyt, en uskaltanut toivoakaan,
että voisin puun kanssa keskustella tällä tavalla,
että saisin kuulla jotain ihmeellistä.

Kurkotan kohti taivasta
ollakseni läsnä itsessäni,
laitan oksani vasten tuulta
tunteakseni olevani elossa,
hitaasti varistan lehtiäni,
että uudistuisin,
juureni kaivautuvat maahan,
että voisin tuntea
olevani turvassa ja vahva
maailman keskellä,
kuoreni on suoja,
että saisin rauhan.

En pyydä mitään, en odota mitään,
mutta olen onnellinen, että olen tähän syntynyt,
en sattumalta tuulen kuljettamana
vaan tarkoituksellisesti,
että tässä olisin ja säteilisin ympärilleni.

Minä olin hiljaa,
niin hiljaa,
niin pitkään.

Tahdoin syleillä puuta,
sen vanhaa rosoista runkoa
ja se antoi minun tehdä niin.

Olin siinä pitkään hiljaa,
minusta oli hetkeksi tullut puu,
niin luulin,
mutta sitten ymmärsin,
että me olemme samanlaisia,
ihan samanlaisia,
ei meissä ole mitään eroa,
lopulta olemme
samaa maata.

V

Piilottaessani hopeisen kuutamon
omaan aarrearkkuuni
itken pienen hetken sen äärellä.
On surullista kätkeä
sellainen kauneus piiloon maailmalta.

Taivutan vielä yhden tähden sakaran
että se mahtuu arkkuun kuutamon seuraksi.

Lähden nopeasti paikalta
sillä en kestä kuulla miten kuutamoinen ja tähdet
valittavat hiljaa pimeydessä arkun uumenissa.

Seuraavana päivänä olen yksin pimeydessäni,
tahdon nähdä valon, en löydä sitä,
olen piilottanut sen itseltäni,
hukannut omasta muististani.

Näyttämöllä on seuraavana aamuna
pakeneva kuu perässään kaikki tähdet.
En edes huomaa niiden olemassaoloa,
olen jäänyt pimeyteeni.

Saapuessani alas luolaani
kurotan varovasti valokatkaisijaa.
Tiedän, että se on entisellä paikallaan,
mutta en tahdo koskea siihen
– pelkään.

Tunnen, että olen tullut likaiseksi,
en tahdo nähdä itseäni,
en sytyttää valoja.
Aion olla pimeässä, se on helpompaa.

Yllättäen minua tuijotetaan ikkunasta,
kuu on palannut takaisin paikalleen,
sen verho maalaa maisemaa hopeiseen utuun,
pienen hetken kuutamon valo sipaisee hiuksiani.

Tunnen vahvistuvani hieman,
otan pienen osan utua kämmenelleni – puhallan.
Utu alkaa liikkua, täyttää luolani seinät, lattian, katon.
En tarvitse valokatkaisijaa – päätän.

Seuraavana aamuna olen yksin keittiössäni,
olen herännyt unesta, se on ollut pitkä,
pidempi kuin osaan aavistaakaan.
Onneksi olen nyt hereillä,
on kuutamo, en pelkää olla tässä.

VI

Tietämättäsi
annoit itsellesi avaimen,
avasit lukon
jota kannoit mukanasi
tuhat vuotta turhan vuoksi.

Tietämättäsi
saavuit perille jo ennenkuin
olit edes lähtenyt matkaan,
sinulla oli kaikki tarvitsemasi
jo ulottuvillasi.

Tietämättäsi
olit niin vahva
ettet tarvinnut mitään
mitä luulit tarvitsevasi itselläsi.

Kaikessa luotit maailmaan
ja itseesi niin paljon
että uskoit löytäväsi perille,
teit matkaasi.
Polun päätä ei ole,
ei sinne voi koskaan saapua.

VII

Kauneus ja keveys
ovat vastassani
heti aamulla herätessäni.

Pieni vaalea
kovin hentoinen
yön perhonen,
tervehtii minua
tahtoo katsoa silmiini
olla läsnä.

Olen hänelle pienen hetken,
pienen hetken me olemme.
Perhonen jatkaa kulkuaan
lepattaa tyynesti
pimeään yöhön
kohti puiden oksia.

Hymyilen sisäisesti
nyt minulla on perhonen
kaunis valkea lepattava perhonen
sisimmässäni.

VIII

Toisinaan ollessani vahva
huomaan olevani heikoimmillani.
En ole etsinyt vahvuutta tietoisesti,
se on vain virranut minuun
monen eri kulman kautta
ollessani surullinen ja varomaton.

En tiedä miksi sairastuin,
mutta olen päivä päivältä heikompi.
Näin on parempi,
nyt ymmärrän sen,
minun aikani on nähdä,
kuulla, tuntea ja ymmärtää miksi.

IX

Riisun hiljaa kaiken pois,
eilisen, tämän päivän, tulevat hetket.
Mitään ei jää lopulta jäljelle,
olen kuin lehdetön puu, lähes oksaton,
silti minun on äärettömän hyvä olla.

Kasvatan juuriani, perustaani,
sitä kautta kurkotan ylemmäs, laajemmalle.
Avaan silmiäni enemmän, enemmän
nähdäkseni oman itseni, kuvajaiseni
maailman peilissä selvemmin.

Tässä minä olen alastomana
aivan kuin tänne saapuessani.
Ei minulla ole mitään
enkä minä mitään tarvitse lisää,
minulla on jo aivan kaikki
tarpeellinen annettuna mukaani.

Alan ymmärtää oman suuruuteni,
oman ihmeellisyyteni.
Minä olen, hengitän.
Minä elän, teen omaa kudelmaani,
joka on tässä nyt.
Vain se on arvokasta ja merkityksellistä.

X

Mene meren rantaan
Kävele ulapalle
Näe järven kimmellys
Kuule joen pulppuava ilo
Ota käteesi kivi
jonka aurinko on lämmittänyt
Kävele avojaloin heinikossa
jossa aamun kosteus vielä viipyy
Tunne miten olet osa luontoa
isoa kokonaisuutta
Sinä et koskaan ole yksin