Lumet katosivat yllättävän nopeasti puutarhasta. Tuvan päätyikkunassa näkyy miten pidän verhoja kiinni päivisin, sillä se vähentää peippojen ja punatulkkujen törmäyslentoja ikkunaan. Lintulauta on kauempana kuin aiemmin, mutta ei ilmeisesti vieläkään tarpeeksi kaukana ikkunasta.

Ihmettelin kulkeissani, että miksi olen jättänyt lehtikasan koivun juurelle. Sitten muistin, että tähän piti tulla kiviä, multaa ja perennoja. Tässä on ennestään kieloja, jotka näyttävät alkukesän ajan kivoilta hiekassa kasvaessaan. Loppukesästä kielot kaatuilevat hietikkoon ja ovat ruskeita. Syksyllä punaiset marjat ovat hauskoja. Silti yritän tehdä tähän jotain muutosta. Kielot saavat olla mukana. Voimapuutarhailun periaatteeni on, että kaikki saisivat olla siinä mihin ovat keksineet juurtua. No, ei sentään ihan kaikki – muuten hiekkapolut olisivat pian tukossa.

Se ken on fiksu, tekee muistiinpanoja, että tietää mitä on tekemässä puutarhassa. Minä en todellakaan tee. Paitsi kirjoittelen blogia, mutta sitä ei lasketa eikä se juurikaan auta. Tavallaan viehätyn siitä, että olen hieman sekaisin voimapuutarhassa – saan yllättyä useammin ♥

Tällainen kuvauslapanen on kätevä viileällä säällä. Tarvitsen vain aukon etusormelle aina tarvittaessa ja kamera pysyy riittävän hyvin käsissä. Vielä kun saisin hommattua polvipehmusteet! Lähes kaikki voimakorttikuvat vaativat vähintään polvilla konttaamista. Aivan ihmeellisissä asennoissa sitä tulee oltua tuolla mutakoissa. Eilen kuvasin leskenlehteä… kun näin millaisessa paikassa se kasvoi, ajattelin, että voi ei! Sinne menin pitkälleen ja kyynärpäät mutaan. Arvelen, että siinä on koko homman juju. Mieli lepää ja tulee maanläheinen & läsnäoleva tunne ♥